Foto Juha Laitalainen. Aufgenommen in der Kinderabteilung der neuen Stadtbücherei von Helsinki Oodi

<transcy>Kiireettömyys</transcy>

”Kun minä olin lapsi, koko perhe istui alkuillasta tuvassa ja katseli sinistä hetkeä. Vasta, kun pimeys oli laskeutunut täysin äiti sytytti valot. Kun katseltiin sinisen maiseman muutosta mustaan pimeyteen oltiin ihan hiljaa. Kukaan ei puhunut, eivät aikuiset eivätkä lapset”. Näin kertoi Pirkko samalla, kun liimailin sanomalehtisivuja 50-luvulta Mynä-Mynä-Maan tuottajahuoneen seinälle. Hänen kertomuksensa koskettaa minua syvästi.

Muistan, kun tulin Suomeen lokakuussa 1985 ja siniset hetket verhoilivat minut ennenkokemattomaan rauhan tunteeseen. Talvi alkoi heti. Järvet jäätyivät ja luntakin tuli pian. Pimeys ei ollut missään vaiheessa painostavaa, vaan se tuotti maagisen valon ja suojan tunteen. En kastunut kertaakaan, vaikka ulkoilin paljon. Rakastuin Suomeen talvella, ja ennenkokemattomalla kiirettömyydellä oli siihen varmaan osaansa. En nähnyt ihmisten juoksevan turhaan. Aina ehdittiin. Lähdettiin hyvissä ajoin ja joutenoloaikana oltiin paljon hiljaa. Ihmisten välissä oli runsaasti tilaa. Harvakseltaan ääneen lausutuilla ajatuksilla oli sitäkin enemmän painoarvoa.

Ensimmäiset kiireet Suomessa kohtasin vasta Helsingissä talvella 1988. Muistan vielä, miten hassulta tuntui, kun ihmiset juoksivat bussiin tai metroon, sen jälkeen kun pari vuotta sain oppia suomalaisella maaseudulla, miten paljon saa aikaan ja miten suuria kuormia voi kantaa, kun etenee kiirehtimättä.
Kesä 1987 oli ollut kylmä ja sateinen. Kesä jäikin historiaan suurena katovuotena. Koko kasvukausi meni sekaisin ja lopuksi vilja puitiin samaan aikaan perunannoston kanssa. Monin paikoin varusmiehet tulivat sadonkorjuuapuun. Kun maa oli niin märkä, että puimurit ja traktorit eivät päässeet pelloille, kaikki voitava tehtiin, että mahdollisimman suuri osa sadosta saatiin korjattua ihmisvoimin. Harjoittelutilallanikin tehtiin pitkiä päiviä, mutta kahvitauko ehdittiin aina pitää. Eikä juostu, ei pellolle eikä sieltä pois. Ja vihdoin lokakuun lopussa sato oli saatu korjatuksi.

Ensin helsinkiläiset, jotka juoksivat milloin mistäkin syystä, tuntuivat hassuilta, kunnes muutaman viikon päästä huomasin itsekin juoksevani metroon, vaikka seuraava metrohan lähtisi viiden minuutin päästä. Helsingissä kiire yllätti monissa paikoissa, yölläkin juostiin. Helsinki elikin Suomen suurinta nousukautta siihenastisen itsenäisyyden aikana. Onko sattumaa, että pari vuotta myöhemmin talousihme pysähtyi kuin seinään ja edessä oli 90-luvun syvä lama?
Toki Neuvostoliiton romahtamisen estämiseksi ei olisi mitään voinut tehdä, mutta ehkä jos Helsingissä ei olisi oltu niin vauhdin hurmassa, kenties lasku olisi voinut olla pehmeämpi? Vähemmän vaurioita aiheuttava? Inhimillisempi?

Kirjoita kommentti

Huomaa, että kommenttien täytyy olla hyväksytty ennen niiden julkaisemista.